Kuka Mitä Miksi...
Olen Sanna Kukkonen, -74 syntynyt paljasjalkainen ivalolainen. Muutaman vuoden asuin Vaasassa yliopisto-opiskelujen takia, muutoin olen asunut täällä koko ikäni. Kotona meillä ei ollut eläimiä äiteen allergian takia, koirakavereita kylläkin oli kun parhaan ystäväni luona oli jokunen koira. Ainaisiin monkumisiin äiti tapasi vastata, että hommaa sitte vaikka hevonen olohuoneeseen ku omaan kotiin muutat. No, ei ihan hevosta tullu laitettua, mutta koiria ainaki yhen hevosen edestä! Koirien lisäksi en harrasta oikein mitään, käyn joskus jumpalla, teen käsitöitä ja kesällä värkkään kasvien kimpussa. Ammatiltani olen toimistoalan ihmisiä, ei kyllä ihan sitä ominta alaa tunnu olevan, mutta mitäpä sitä ei palkan eteen tekisi.
Perheeseen kuuluu mies sekä kaksi pientä lasta, Lassi -06 ja Venla -08. Mies harrastaa lähinnä koirien rapsuttelua ja ruokkii ne jos mie en ole kotona, muutoin se ei ole kiinnostunut koirahommista. Lapset ovat koirien kanssa niinkuin koiralauman keskelle syntyneet nyt voivat olla, opettavat pennut lapsien tavoille, mikä on ihan hyvä homma sekin.
Lapinkoira valikoitui meän roduksi aika nolostuttavalla tavalla. Olin postissa katsomassa postikortteja ja sieltä pisti silmään kortti, jossa oli lapinmies koiranpennun kanssa. Se oli siinä, rakkautta ensi silmäyksellä! Eipä tarttenu katsoa rotukirjoja enää muiden osalta. Eka koirakin löytyi vähän sattumalta, laitettiin keltaiseen pörssiin (jep jep, luit oikein) ostoilmoitus ja onneksi tolkun kasvattaja, Villi-Joikhun Ansku, soitti ja möi vallan hyvän koiran. Valintakin tehtiin oikein tieteellisesti, oli valittavana
Hallan ja Hulivilin väliltä ja nimen perusteella
päädyin Hallaan tyyliin "onhan mulla yks hulivili jo
kotona"... En mie enää ihan noin umpimähkään
koiraa alkais ostamaan, mutta se oli sitä aikaa se.Kasvatuksesta en aluksi tiennyt mitään, toinen koirakin otettiin sillä kun sukutaulusta ei ihan samoja koiria löytynyt eli pennuttaminen olisi mahdollista. Onneksi toisen koirankin mulle uskonut ihminen oli ihan hyvä tyyppi, Riskatsurkan Maarit, hyvälle alulle pääsin hänen kanssaan yhteistyössä. Ensimmäinen pentue syntyi vuonna 2000. Se sai alkunsa vahinkoastumisesta, onneksi rekisteröintisäännöt ei ollu niin tiukat kuin nykyään niin sain ne rekisteröityä, kumpikin vanhemmista kun oli terveystarkistamaton astutuksen aikaan. Seuraava pentue olikin Riskatsurkan kennelin sijoituspentue, joka syntyi ja kasvoi täällä meillä. Kasvattajakurssin kävin Oulussa ja kennelnimi Taikahallan myönnettiin vuonna 2002. Sen jälkeen pentueita on syntynyt välillä harvakseltaan, välillä tiuhempaa tahtia. Näyttelyinnostuksen myötä tuli toisen rodun
etsintä, lapinkoiraa kun en
siihen hommaan halunnut. Rotukirjoja katsomaan ja jostain mielen
perukoilta muistui Koiramme-lehden esittelyjuttu kessuista ja
that´s it, helppo valinta! Pitkän aikaa ravasin
näyttelyissä tutustumassa koiriin ja lopulta laumaan saapui
kessu. Olihan tuo aika hupaisan näköinen karvapallo
lappalaisiin verrattuna, mutta niin vain silmä tottui siihenkin.Kasvattamisesta ja koirista oppii uutta koko ajan. Ulkomuotoihanne on mulla vahvasti tiivistynyt omaan h-pentueeseen. Ihan vahingossa siitä pentueesta tuli niin hyvä, en osannu aavistaakaan etukäteen! Aiemmin mulla oli erilainen mielikuva suht täydellisestä lapinkoirasta, mutta se muuttui h-pentujen kasvun ja kehityksen myötä. Varmaan mielikuvan kehittymiseen vaikutti myös perheen keeshond, lyhytrunkoisuus ja karvan valtaisa määrä alkoi tuntua aiempaa luontevammalta. No myönnetään, onhan niissä h-koirissa joitain pieniä rakenteellisia puutteita, mutta
tiedän kuitenkin,
millaista lapinkoiraa haluan kasvattaa ulkomuodon suhteen.
Luonteeltaan taas n-pentue on mulle mieleen, niistä paistoi jo
pentuna läpi niiden käyttötaustat, työkoiria kun
löytyy molemmin puolin. Pahimmasta riiviöpennusta tuli mulle
niin rakas, että oli hirmuisen vaikea myydä sitä
loppupeleissä, onneksi hyvään kotiin sekin
päätyi. Jatkossa kasvattaminen onkin sitten vissiin tosi
helppoa kun tietää mitä haluaa... ;DOppiminen on kivaa! Vuosien kuluessa olen treenannut koirien kanssa vähän sitä sun tätä. Tokoa useammankin koiran kanssa, peltojälkeä yhen kesän verran, hakukurssilla olen käynyt, samoin Tommy Wirenin naksutinkurssilla ja nyt uusimpana on agility. Eka laji, missä olen päätynyt ihan kisaamaan asti! Mua rassaa tavoitteellisessa treenaamisessa se, että kisat on aina kaukana enkä jaksa reissata samassa määrin kuin tekisi mieli kisata. Näyttelyissä tulee käytyä ja sitä myötä kävin kehätoimitsijakurssin ja harjoittelujen myötä pätevöidyn kortilliseksi kehätoimitsijaksi. Agilityinnostuksen myötä myös toisten kouluttaminen alkoi kiinnostaa ja sitä myötä opiskelin agilityn koulutusohjaajaksi!
Omien lasten myötä heräsi ajatus pienemmästä koirasta, kessu ja lappalainen kun ovat turhan isoja talutettaviksi lähestulkoon koiran kanssa samanpainoiselle lapselle. Mitteli, kleini vai sheltti, siinäpä pulma! Kovin kauaa ei tarvinnut miettiä kun sheltti jäi mietinnöistä pois, viitosryhmän koira se olla pitää. Näyttelyissä katselin ja vertailin kleinejä ja mitteleitä keskenään, eipä niissä ole isosti eroa kuin koossa eikä rajatapauksissa siinäkään kuin muutama sentti. Varasin pennun tutulta kasvattajalta, mutta se pentue oli hyvin epäonninen eikä pentua siitä meille sitten tullut. Seuraavaksi aloin kysellä mittelipentua, halusin että kasvattaja asuisi suht pohjoisessa, että näkisi joskus näyttelyissä. Otin yhteyttä tältä kylältä lähtöisin olevaan mittelikasvattajaan, jolle oli suunnitteilla mielenkiintoinen pentue, luonnetestattuja koiria taustalla. Hyvin tultiin juttuun ja lopulta se pentu meille saapuikin, ei omaksi vaan sijoitukseen kun kerran vain yksi narttu syntyi. Jonkin ajan kuluttua meille tuli toinen mitteli sijoitukseen, samasta emästä kun jossain vaihteessa tuli puheltua kasvattajan kanssa että olisi ihan hupaisa seurata millaisia eroja pennuissa voisi olla. Aika näyttää kokeilenko joskus mitteleiden kasvatusta vaiko en, ihan hyvät nartut mulla ainaki on!